Arktikaa Virolahdella 2007 Loppukeväänä ja alkukesänä tapahtuva arktisten lintujen muutto Suomenlahden läpi on yksi hienoimpia tapahtumia, mitä suomalainen luonto voi lintuharrastajille tarjota. Juttu: Aki Aintila Kuvat: Jorma Yrjölä Suurimpana vetonaulana ovat valkoposki- ja sepelhanhimassat, mutta tietysti arktikasta löytyy muitakin puolia.

Itse olen osallistunut ”arktikaretkelle” kuutena keväänä, Virolahdelle tiet (ja kuskit) ovat vieneet vuodesta 2003 lähtien. Näistä retkistä osa on ollut K-HLY:n järjestämiä, osa puolestaan ”omatoimisempia”. Tänä keväänä retkikokoonpanomme majoittautui kolmatta kertaa Virolahden Siikasaareen, joka paikkana tarjoaa suhteellisen hyviä mahdollisuuksia muuton tarkkailuun. Eikä retkeily Virolahden seudulla rajoitu ainoastaan muuton seuraamiseen; valtakuntamme itäinen raja sekä meri tuovat retkeilyyn omaa yllätyksellisyyttä ja monipuolisuutta. Olosuhteiden pakosta saavuin Siikasaaren tukikohtaamme vasta keskiviikkona 16.5.2007 (viikolla 20) Kotkan Hovisaaren kautta. Rantakurvi retkenpinnaksi ei ollut ollenkaan hassumpi aloitus, vieläpä ennen varsinaisille pelipaikoille saapumista. Alkuviikosta Virolahdella oli havaittu vaihtelevissa sääolosuhteissa voimakasta hanhi- ja vesilintumuuttoa, kuten myös harvinaisuuksien puolesta arosuo- ja punajalkahaukka, jolloin keskustelu ohjaantui väkisinkin pajatson tyhjenemisen spekulointiin. ”Joko ne valkkarit sitten meni...” Täysin normaalia toimintaa retkelle kuin retkelle, mutta sääennusteet lupasivat hyvää muuttokeliä myös loppuviikolle, omia odotuksia ruokiten.

Virolahdella retkeilystä muodostuu melkeinpä rutiininomaista. Aamupäivä vietetään staijauspaikalla, mistä vetäydytään lounaalle muuttotilanteesta riippuen. Iltapäivät yleensä kuluvat lähiseutuja kierrellen, tunnettuja kohteita ovat mm. aivan itärajan tuntumassa Kurkelan peltoaukeat, sekä Ylämaan Väkeväjärvi.
Muitakin paikkoja tietysti löytyy. Iltamuuttoa seurataan tilanteen mukaan. Retkeilyä tietysti helpottaa se, että Virolahden lintupaikat ovat enemmän ja vähemmän inhimmilisten etäisyyksien päässä toisistaan.
Vuoden odotuksen jälkeen allekirjoittanut viimein hyppäsi tähän rumbaan mukaan, kun torstaiaamuna 17.5  viimeisetkin unenrippeet karistettiin silmistä staijikalliolla puoli viiden tienoilla. Fyysisesti tämä retkeilymuoto voi olla rankkaakin, kun yöunet saattavat jäädä suhteellisen lyhyiksi ja päivä on erimuotoista retkeilyä täynnä. Tuskin monia tähän hommaan suorastaan pakotetaan, mutta valintojen maailma tarjoaa vastapainona sanoinkuvailemattoman hienoja hetkiä.

Torstaiaamu valkeni selkeänä, mutta tuulisena. Tuulensuunta oli muuttoon nähden ihanteellinen, tosin tuulen tuoma kosteus ei tehnyt olosuhteista täysin kehuttavia. Päälle sai pukea kaiken mitä vaatekassista löytyi. Retken ensimmäistä aamua voi silti pitää varsin antoisana, kun keskiviikkona saapuneet pääsivät omalta osaltaan arktikan makuun.
Aamutunteina noin 9000 hanhea ohitti havainnointipisteemme, osa jopa kiitettävän läheltä. Kaikki määritetyt hanhet osoittautuivat valkoposkihanhiksi, yhtä rossicus-tyyppistä metsähanhea lukuunottamatta. Samalta seisomalta havaittiin myös yksi merikihu ja kuutisenkymmentä kuikkalintua. Myös yksittäisiä petolintuja näkyi, ja muuton ohella oli aina hyvä tarkkailla paikallisia lokki- ja vesilintuja, vähintäänkin varan vuoksi.

Lounaspaikkanamme toiminut Harjun Hovin oppimiskeskus osoittautui myös hyväksi lintupaikaksi. Matka paikalle ei teettänyt juuri ollenkaan ylimääräisiä mutkia, ja torstaina lounastamisen jälkeen rakennusten piha-alueelta yhytettiin, hieman kuin jälkiruoaksi, komeasti esillä ollut nuori mustaleppälintu.
Alueelta havaittiin pitkin viikkoa myös muita mukavia lajeja, kuten pikkulepinkäinen, käenpiika ja tikli. Päivää luonnollisesti jatkettiin Kurkelan pelloilla, ja tulosta tulee kärsivällisyyden kanssa sieltäkin. Haarahaukka jatkoi rariputkea; Kurkelassa tuosta ”maailman runsaimmasta petolinnusta” ilmoitettiin retkiajankohtana havaintoja päivittäin.
Toki muitakin petolintuja paikalla näkee; torstaina Kurkelassa staijattiin myös hiiri- ja mehiläishaukkaa, nuolihaukkoja sekä tuulihaukkaa. Petojen lisäksi peltolinnuston hyvästä tilasta viestittävät silloin tällöin havaitut pensastaskut, pikkulepinkäiset ja keltavästäräkit. Tosin kaksi tyyppilajia, peltosirkku ja punavarpunen, olivat retkiajankohtana muutolta myöhässä.

Noin kello kolmen aikoihin piipparit hälyyttivät Väkeväjärvellä havaitusta, lounaaseen matkaavasta mustahaikarasta. Seurauksena siis karttojen tutkimista, spekulointia ja sopivan paikan arpomista. Vaalimaan rajanylityspisteen huoltoasemalta suunnistimme aavistuksen lännemmäs ”Idänportille”, ja pian paikalle eksyi muitakin orneja.
Mustahaikaraa odotellessa retkenpinnaksi havaittiin, allekirjoittaneelle hieman yllättäen, mustavaris. Mustahaikaraa ei kuitenkaan kuulunut, joten ”Hämeen hitaimmat” päättivät suunnata muille retkeilymaille.
Emme kuitenkaan kerenneet kovin kauas, sillä kontaktien myötä saimme ilmoituksen Idänportille näkyvissä olevasta mustahaikarasta. Täyskäännös ja lintu haltuun.Haikara lensi odotetusti kaukana pohjoispuolellamme, mutta riittävällä tarkkailulla linnusta näkyi oleelliset tuntomerkit, nokan sekä jalkojen punaista väriä lukuun ottamatta.
Linnun kadottua osa porukastamme osoitti jälleen ”tarpeetonta” kärsivällisyyttä häipymällä paikalta saman tien. Ei sitä tarvinnut kauaa seistä tumput suorina, kunnes Kurkelan torni ilmoitti itään suuntaavasta kiljukotkasta.
Pienellä vaivalla sekä juoksemisella tuokin lintu näkyi kuin näkyi samalle aukealle. Omissa kiikareissani tietenkin pienenä pisteenä, vaikka lintua ei voitu varmaksi kiljukotkaksi sanoa – kiljukotkalajiksi kuitenkin. Ja todettakoon niille, jotka tätä kirjoitusta lukiessaan mahdollisesti ovat pudonneet kärryiltä, että torstain puolella mennään edelleen. Ja päivä jatkui.

Virolahden kirkonkylältä löytyy loistavia paikkoja etsiä mielenkiintoisia hyönteissyöjiä (ja miksei muitakin lintuja) haviskirjanpidon jatkoksi. Virolahden museolta havaittiin sirittäjän lisäksi pikkutikka, hautausmaalta puolestaan näkyviinkin kaivettu kultarinta, harmaasieppo ja lehtokerttu.
Oma lukunsa on myös Lintulahti, vanha majatalo lintutorneineen rehevän merenlahden kupeessa. Loistava paikka havainnoida kosteikkolintuja, sillä tälläkin kertaa lintutornista hallittiin useita harmaahaikaroita, suokukkoja, pikkulokkeja, punajalkaviklo, lapasorsa ynnä muita mukavia lajeja.
Kiivaan leppoisa retkeily onneksi takaa sen, että sekin vähä mitä näillä reissuilla nukutaan, nukutaan sikeästi.

Perjantai ja viikon seesteisimpiä aamuja 18.5. tähän mennessä. Tuuli oli tyyntynyt melkeinpä täysin sekä pilviä esiintyi lähinnä horisontissa, ja kerrassaan loistava sää jatkui koko päivän.
Torstain rysäyksen jälkeen perjantai oli huomattavasti hiljaisempi muuttopäivä; hanhia nähtiin vain tuhatkunta, tosin muutama komea kuikkaparvi päitämme hipoen, seitsemän vesipääskyä, harmaasorsa ja härkälintu pitivät tasoa yllä.
Totta kai aamua on kehuttava jo sään ja seuran puolesta hienoksi, onhan sitä aikaisemmilla retkillä saanut muutaman aamun verran tapittaa tyhjää taivasta puolivillaisessa kelissä. Yllättävän ironista kyllä, että arktikaretkelle keskiviikkona tai sen jälkeen saapuneet saavat laskea pilkkasiipien ja mustalintujen yhteismäärät kahden käden sormilla – ilman ainuttakaan allia.
Muuton ollessa selvästi hiljaisempaa oli kuitenkin hyvä tilaisuus retkeillä muualla. Hurpun kärjestä havaitsimme kyhmyhaahkan toivossa ”vain” tundrahanhen, mustapääkertun sekä komeita meripetsoparvia, Vilkkilänturan tuntumasta puolestaan jähistimme pikkusiepon.

Virolahden retken ”vakiokohteisiin” kuuluu kieltämättä myös naapurikunnasta löytyvä, jo aikaisemmin mainittu Ylämaan Väkeväjärvi. Järvestä löytyy kaksi erillisempää, matalampaa ja rehevämpää osaa; mielenkiintoiselta paikalta tietysti löytyy oikeaan aikaan myös mielenkiintoisia lajeja.
Heinätavi sekä luhtahuitti ovat kiistatta mainitsemisen arvoisia, mutta myös taivaanvuohi, valkoviklo ja liro lisäsivät pistäytymisen arvoa. Petojakin täällä näkee, tällä kertaa kahden merikotkan ja mehiläishaukkojen muodossa. Itärajan välitön läheisyys luonnollisesti lisää mielenkiintoa  myös Ylämaalla, yhtenä esimerkkinä kymmenen minuuttia lähtömme jälkeen Väkeväjärven tornista havaittu arosuohaukka.
Virolahdella on hyvä retkeillä siinä mielessä, että joka kolkan ollessa miehitettynä harvinaisuuksia nähdään ja tieto niistä leviää. Varjopuolena on tietysti se, että kaikkea ei yksinkertaisesti pysty tai kerkiä näkemään.
Paluumatka tarjosi vielä yllätyksiä, sillä Virolahden museolta havaittiin nokkavarpunen, viitakerttunen sekä yleistä hämmennystä aiheuttanut, ruisrääkkää matkinut kottarainen. Harvoinpa ne rääkät puussa huutavat. Lintulahdella puolestaan ihastelimme majatalon pihapiirissä viihtynyttä sinirintaa. Uskomattoman komea koiraslintu oli myös uskomattoman rohkea, sillä lintu pyöri parin metrin päässä haltioituneiden kuvaajien ja tarkkailijoiden jaloista.

Lauantai tarjosi päivämäärällä 19.5 armon vuonna 2007 vähintäänkin yhtä hyvää säätä kuin edellinen vuorokausi. Toiveet hanhimuuton vilkastumisesta näyttivät toteutuvan aamun ensi tunteina, ja lopulta vilkkaimpina hetkinä uusia parvia ilmestyi horisonttiin edellisten ohittaen tarkkailupisteemme.
Hanhien sekaparvet toivat kiitettävää mielenkiintoa sekä jännitystä muuton tarkkailuun, joskin hektisimpinä jaksoina kaikkia parvia oli lähes mahdoton hallita, ainakin yhdeltä silmäparilta. Valkoposkihanhi säilyi runsaimpana lajina, mutta joukosta määritettiin toistatuhatta sepelhanhea, yksi punakuiri ja muutamia tundrahanhia.
Tuona aamuna havaitsimme yhteensä n. 24 000 hanhea, joista yli puolet riittävältä määritysetäisyydeltä. Sitä tunnetta on suorastaan mahdoton kuvata, kun tuhannen hanhen sekaparvi lentää laajana rintamana melkeinpä päitä hipoen. Ja autuuden tunnetta lisää se, kun huomaa seuraavien lintujen tulevan ”jo tuossa”.
Pakko kehua, mutta voiko lintuharrasta parempaa merkkipäivää toivoa. Kahlaajiakin havaittiin yksittäisen punakuirin lisäksi mukavasti; muutolta kirjattiin yksi ääntä pitänyt tundrakurmitsa, parisenkymmentä pikkukuovia sekä viisi vesipääskyä.

Tarjosi lauantai muutakin, kuin uskomatonta hanhimuuttoa. Mökkilaiturilla koettiin lisää ilon hetkiä, kun onnistuimme havaitsemaan läheisestä Harvajanniemestä ilmoitetun kattohaikaran. Kurkelassa havaitsimme ruskosuo-, mehiläis-, ja nuolihaukkojen lisäksi haarahaukan uudelleen, linnun näyttäytyen yllättävän läheltä komeasti näyttäytyen. Päivää jatkettiin leppoisissa ja erittäin tunnelmallisissa merkeissä Siikasaaren tukikohdassa. Iltamuutto vaikutti mökkilaiturilta käsin suorastaan häkellyttävältä, hienojen hanhiparvien lisäksi kauempana merellä muutti määrittämättömäksi jääneitä yksittäisiä kihuja. Kauempaa muutti sorsalintujakin. Suurimpana säväyttäjänä oli kuitenkin poloisten ornien selustasta ja (seuraavan sanan voisi ilmaista kissan kokoisin kirjaimin)läheltä lentänyt merikotka. Onneksi edes joskus osaa katsoa oikeaan suuntaan oikeaan aikaan.

Sunnuntai oli retken viimeisenä päivänä aikaisempaan nähden suorastaan hyvin vaatimaton. Tuuli oli jälleen yltynyt, joskin suunta säilynyt samana, ja mereltä saapunut voimakas pilvirintama toi mukanaan myös kosteutta.
Hanhia ei nähty muutamaa sataa enempää, tosin kahden esiaikuisen merikotkan lento staijareiden päiden yli antoi jokaiselle mahdollisuuden miettiä, että ei kai sitä turhaan kannattanut tänäänkään tulla. Joten kerrottavaa ei hirveästi jäänyt, kun paluumatka kohti Kanta-Hämettä alkoi jo puoli kymmenen aikaan aamulla.
Paluumatka taittuikin lähes yhtä kyytiä, ja olihan se kaikin puolin mukavaa päästä kotipuoleen rauhottumaan ja palautumaan. Yleensähän linturetket viivästyvät ”katottaisko, mitä tuolta löytyy” -ajatuksen seurauksista. Sen kuuluisan sanonnan mukaan ruokahalu nousee virikkeiden myötä, joten ajatukset alkavat pian olla jo ensi vuoden toukokuussa. Joten ensi vuonna jälleen, toivon mukaan...
”Yleisön pyynnöstä" Aki.

Harvinaista herkkua sisämaan lintuharrastajalle
Apskärin retki 21.7.2007

Apskärin retken lajilista ei välttämättä pituudellaan häikäissyt, mutta sisämaan  lintuharrastajille nähdyt lajit yhtä juhlaa. Todennäköisesti kaikki osallistujat saivat retkeltä vähintään vuodareita, osa varmaan myös eliksiä.

Teksti: Juhani Karvonen
Kuvat: Juha Mälkönen

Saarelta kertyi lajeja 64 ja retkellä meno- ja paluumatkat mukaan lukien näkyi onnesta riippuen noin 70 lajia.
Ruokkia, etelänkiislaa, luotokirvistä ei osu silmin liian usein, vaikka koluaisikin rannikon lintukohteita. Apskärillä lajeja ei oikeastaan voinut välttää, ruokkeja lenteli Meripelastusseuran rautaveneen ympärillä heti menomatkalla ja samalla näkyivät ensimmäiset kiislat ja riskilätkin.

Lintuasema sijaitsee Enskärillä ja viereinen saari on Aspskär. Ruokit ja kiislat pesivät luodolla nimeltä Havernö, kiikarointimatkan päässä Enskäriltä.

Ruokkeja luodolla pesii noin 600 paria ja kiisloja tänä vuonna kolmisenkymmentä paria. Enskärin nuotiopaikalla ei montaa hetkeä tarvinnut istua, kun ensimmäinen luotokirvinen kurvasi leiripaikan kohdalla. Sen jälkeen niitä ilmestyi näkyviin tasaisesti, yksi yksilö istui minuuttitolkulla suuren kiven päällä varmistaen, ettei sitä voinut olla näkemättä. Luotokirvisiä on saarilla kymmenkunta paria. Välillä kaukoputkessa vilahteli myös kivien välissä liikuskellut karikukko. Riskilätiheyskin oli varmaan yksi suurimmista, alueella on pesii satakunta paria. Merimetsokanta on kasvanut huomattavasti viime vuosina, mikä näkyi yksilöiden määrässä.

Lihansyöjäkalalokki iski nuotiopaikalla

Loppukesän säät olivat melkoisen epävakaiset, mutta retkilauantaiksi osui yksi loppukesän parhaista säistä. Noin kolmen vartin matkan Meripelastusseuran rautaveneellä oli varsin tiivis kokemus, en olisi itse uskonut Loviisan satamassa että paattiin mahtuu kaikki noin 15 retkeläistä ja useampi miehistön jäsen.

Itse saaren rantaan ei veneellä ollut enää asiaa, vaan Hyvärisen Markun oli kuljettava joukot lintuaseman omalla pienellä perämoottoriveneellä ryhmissä rantaan.

Päivän mittaan kävimme myös kiertelemässä lähiluotoja lintuaseman veneellä. Niiltä ei silmiin osunut muita kuin muuttavia suosirrejä. Sen sijaan varsinkin ruokkiliikenne veneen yläpuolella oli hyvin vilkasta.

Enskäriltä Aspskärille pääsi soutuveneellä. Kohtuullisen suurilla metsäisellä saarella oli muutama punajalkaviklo, nuolihaukka ja tavanomaisia saaristomaisemissa viihtyviä siivekkäitä.

Pääsaaren kalalokeista osa osoittautui varsinaisiksi lihansyöjiksi. Rohkein yksilö nappasi kuuman makkaran suoraan grillin ritilältä retkeläisten ällistellessä lokin rohkeutta. Lokki oli paitsi rohkea myös ilmeisen ahne. Se vetäisi kahdella nielaisulla makkaran mahaansa ja olisi vielä vaatinut lisää, jollei muita makkaroita olisi ehditty pelastaa.

Voisi kuvitella, ettei kyseinen yksilö tule koskaan elämässään kärsimään nälästä jos vain sisuskalut kestävät.Oman erikoisuutensa matkaan toivat kansainvälisen Tall Ship Races- kilpailun suuret purjelaivat, jotka sattuivat purjehtimaan kyseisenä lauantaina Loviisan edustalla. Enskäriltä saattoi kiikaroida maailman komeimpia purjelaivoja niiden seilatessa melko läheltä ohitse.

Aspskärin retkiryhmä oli tyytyväinen näkemäänsä.